perjantai 17. tammikuuta 2014

Onnellinen on vain se jota rakastetaan


Mussa on herättänyt yksi teksti kovasti ajatuksia. Tämä on poimittu Facebookista yhden ihmisen seinältä:

Moni sanoo:
Vain rakkaus tuo onnen. Onnellinen on vain se jota rakastetaan.
Ja sekin on totta.
Mutta se on vain osa totuudesta.

Rakastetun on oltava rakastava ja hänen on tiedettävä,
kuinka heijastusten laki yleensäkin toistuu elämässä:

Emme voi pyrkiä onneen siten,
että samalla loukkaamme toisten onnea.
Emme voi etsiä onnen lähdettä jostain ulkopuoleltamme 
ja olla kitsaita toisia kohtaan-
vaan kukin meistä voi itse olla lähde.

Rakkaus on antava meille saman verran
elämää ja onnea kuin me itse rakastamme.

Tää on kaunis teksti ja osittain totta. Mutta miksi tää särähtää mun korvaan kauhean itsekkäänä? "Jos en mä saa sulta rakkautta, niin ei tipu sitä multakaan!" Ja tämä on vain mun mielipide tekstistä. Joku muu saattaa nähdä sen taas aivan toisella lailla :)


Ok. Tämä "laki" toimii todellakin esimerkiksi normaalissa parisuhteessa ja muissa tasavertaisissa suhteissa. Mutta miten esimerkiksi tilanteessa, jossa ihminen masentuu pahoin? Silloin ei välttämättä kykene näyttämään kenellekään rakkautta. Eikä se tarkoita etteikö rakastaisi, mutta se itseviha voi olla niin suuri, ettei kestä edes kohdata ihmisiä.

Mä en puhu itsestäni. Mä en koskaan ole ollut vielä niin syvällä masennuksessa, että olisin täysin eristäytynyt kaikista, enkä olisi kyennyt näyttämään rakkautta. Vaikkakin yhteydenpito on ollut mulle paljon vaikeampaa, kuin ennen. Varsinkin ihmisiin, jotka ei tiedä mun elämästä kaikkea. Jotenkin sitä pelkäsi ihmisten tuomitsemista ja häpesi itseään. Enää mulla ei sitä ole, mutta alkuvaiheessa sitä oli paljonkin. Silloin, kun vielä elin luulossa, että lastensuojelu toimii oikein ja mä vaan oon niin kauhea ihminen, etten mä ansaitse lapsiani.


Mutta mun elämään on kuulunut ja kuuluu edelleen ihminen, joka antoi mulle tämän tunteen runosta, että kaikkien pitäisi näyttää juuri yhtä paljon rakkautta joka tilanteessa, tai muuten sen voi unohtaa kokonaan. Nimittäin mun isä.

Mun isä katosi melkein kokonaan mun elämästä, kun olin vähän päälle parikymppinen. Ei se fyysisesti kadonnut, mutta ei se enää ollut se Iskä, vaan se oli vihainen, luhistunut mies, joka veti viinaa joka ikinen päivä omaan pahaan oloonsa. 
Mä tiedän, että se erkaneminen meistä lapsista teki siitä olosta vielä pahemman. Vaikka se tilanne ei meille lapsille (vaikka aikuisia jo oltiinkin) ollut helppo, niin ei se kyllä ollut iskällekään.

No, alkoholisoitunut ihminen useimmiten ei juuri rakkautta osoita. Päinvastoin. Mä sain niin monet haukut ja riidat aikaiseksi iskän kanssa. Me ollaan luonteiltamme todella samanlaisia ja me ollaan aina  otettu paljon helpommin yhteen, kuin esim. mun veljet sen kanssa. Veljet on taas niin kuin äiti, rauhallisia ja osasi olla vain hiljaa, kun iskä aukoi päätään. Arvatkaapa osasinko mä? Mä monta kertaa ihmettelin, että miten hitto te pystytte tohon? Mulla menee hermot 5 minuutissa, kun ovesta sisään astun!

Iskän pahimmat ajat oli just sillon, kun lapset oli kotona ja huostaanoton jälkeen. Joskus kun se soitti ja valitti elämäänsä mun olis tehnyt mieli mennä lankoja pitkin ja kuristaa se! Miten se kehtasi valittaa omasta elämästään mulle, joka olin tälläisessä tilanteessa? Se itse oli ajanut omat lapsensa luotaan ja nyt kehtaa ruikuttaa niiltä sääliä.
Juuri silloin, kun mä olisin eniten isääni kaivannut, mä sain pelätä puhelinsoittoa missä kerrotaan sen kuolleen.


Mä olin todella vihainen ja surullinen ajoittain. Mutta aina, kun iskä on esimerkiksi mennyt katkolle ja yrittänyt lopettaa juomisen, niin mä oon ollut tukena ja tehnyt kaikkeni, että se tuntisi itsensä tervetulleeksi meidän joukkoon. Kyllähän mä yritin sitä samaa silloinkin, kun se joi, mutta ei me saatu, kuin just riita aikaiseksi.
Mä oon viime vuosien aikana ollut se, joka tukee iskää. Vaikka sen kuuluisi mennä toisin päin. Ei iskä oo koskaan sanonut mulle juuri mitään koko huostaanotosta. Ei tsempannut tai lohduttanut.

Mutta mä en oo katkera näistä vuosista...Koska mä ymmärrän, että alkoholismi on sairaus. Kyllä sen huomaa, kun sitä vierestä katsoo. Ei se ihminen todellakaan siitä juomisesta enää nauti millään lailla, kun se pääsee tolle asteelle. Oli kauheaa nähdä miten se viina vaikutti jo ulkonäköön, jalkoihin ja ryhtiin. Kävely muuttuu ja ihminen vanhenee silmissä. 
Ja hoitamaton, jatkuva masennus usein saa ihmisen tarttumaan pulloon. Iskällä oli varmasti tuota masennusta ja sillä oli siihen päälle äärettömän raskas fyysinen työ ja siihen päälle talon lämmitykset sun muut. Nämä kaikki yhdessä varmasti aiheutti sen lopullisen surujen viinaan hukuttamisen. Kyllähän iskälle alkoholi on maistunut aina, mutta ei se nyt sentään joka päiväistä ollut koskaan.


Mulla ei tulis mieleenkään nyt, kun iskä on taas palannut meidän elämään, alkaa syyllistämään tai haukkumaan sitä. Mun on käynyt niin surku sitä ja tuntuu mahtavalta, että se on noussut sieltä niiiin pohjalta, ihan kuoleman rajalta ylös! Ja jos mulla on kerran voimia sitä tukea ja rakastaa, niin totta hitossa mä sen teen! Vaikka mä en sitä rakkautta olekaan saanut vuosikausiin takaisin. 
Mutta se on mun iskä. Tottakai se rakastaa mua. Se ei vaan ole pystynyt sitä näyttämään. Sitä on hävettänyt ihan hirveästi, sen mä tiedän.

Nyt jouluna iskä kuitenkin näytti sen rakkautensa taas omalla tavallaan. Se oli ostanut meille kaikille pienet lahjat ja kirjoittanut jokaisen pakettiin henkilökohtaisen viestin. Ja ne oli niin suloisia ja tuli niin sydämestä, että tippa tuli linssiin väkisinkin. Se oli niin herttainen, kun se piti niin tärkeänä sitä hetkeä ja kaikkien piti lukea ne laput ääneen :) Tämä oli muutenkin ensimmäinen joulu viiteen vuoteen, kun iskä oli meidän kanssa. 

Ja olisiko ollut enää koskaan jos se ei olisi saanut rakkautta perheeltään? Vaikka me ei sitä takaisin siltä todellakaan silloin saatukaan, niin tässä nähtiin se rakkauden ja tuen voima silloin, kun toisella on elämässä vaikeaa.

Myötä- ja vastoinkäymisissä. Toi ei sovi ainoastaan avioliittoon, vaan ihan kaikkiin ihmissuhteisiin.

Kuva, joka on kulkenut mun lompakossa koko aikuisiän ♥

2 kommenttia:

  1. kiva että uskallat täällä julkisesti puhua näinkin vaikeista asioista. hyvä että olet saanut isäsi takaisin, kaikki kun eivät tuolta tieltä palaa... tukesi on varmasti ollut tärkeää isällesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki! Multa puuttuu varmaan itsesuojeluvaisto ja järki, kun sitä teen :) Ei vaan, ei mulle tuota ongelmia puhua/kirjoittaa vaikeistakin asioista. Niitä kun kuitenkin elämässä joutuu kuitenkin miettiä, niin miksipä ei samalla kirjottaisi. Ja mua ei haittaa pätkääkään vaikka sen teen julkisestikin, päinvastoin se on ollut vain suureksi avuksi juuri sen takia :)
      Tätä tekstiä hieman mietin, koska se kertoo läheisestä, ei musta. Mutta sitten ajattelin, että tuskin tämän takia kukaan iskää kivittää tai pidä pahana, eikä toi asia muutenkaan ole mikään hurjan iso salaisuus enää.

      Ja on varmasti iskälle merkinnyt paljon myös mun tuki, mutta kyllä suurin kiitos menee äitille, joka on kyllä vahvin nainen koko maailmassa ♥

      Poista

Kommenttisi ilahduttaa :)