perjantai 20. joulukuuta 2013

Vieläkin vaivaa


Täytyy vielä vähän jatkaa tuota edellistä postausta. Tiedättekö, että välillä on todella vaikeaa saada ajatuksiaan kirjoitettua? Ja kun sitä kirjoitettavaa olisi tästä asiasta vaikka kuinka paljon niin kaikki asiat pyörii sekaisin tuolla päässä ja mistään ei saa sitten otetta. Tämä on mulle niin vakava ja ajankohtainen aihe, että pitäisi joskus kirjoittaa asioita vaan ihan itselleen ensin paperille ja sitten ajan kanssa, rauhassa kirjoittaa tänne kooste siitä. On paljon asioita mitä haluaa sanoa.

Mä oon lukenut paljon tarinoita huostaanotoista ja paljon kirjoituksia lastensuojelusta ja ihmisten mielipiteitä ja ajatuksia siitä. Mä oon kyllä oppinut elämään asian kanssa, että aina löytyy niitä jotka ajattelevat, että huostaanotto pelastaa aina lapsen hirvittävistä oloista. Jos en olisi hyväksynyt, niin mä olisin erakoitunut yksin kämppääni aikoinaan, enkä olisi naamaani kehdannut näyttää.

Mutta tuon blogikirjoituksen jälkeen melkein tuli tunne, ettei sitä naamaa tosiaan kehtaa näyttää! Ajatteleeko ihmiset tosiaan, että tilanne on joka huostaanottotapauksessa noin paha? Että vanhemman täytyy olla joko täysin alkoholisoitunut, pitänyt lastaan, joka ei tiedä normaalista elämästä mitään sidottuna tai on käyttänyt lastaan hyväksi tai vähintään edes auttanut jotakuta siinä.

Apua! Tuntuu aika hurjalta, että kaikki vanhemmat, joilta on lapsi huostaanotettu laitetaan samaan kastiin ihmisten kanssa, jotka ovat tehneet niin julmia tekoja ettei niitä voi missään nimessä hyväksyä tai haluaisi edes kuulla että joku pieni ja viaton lapsi on joutunut sellaista kärsimään.

Aika raju veto kumminkin laittaa kauheimmat esimerkkitapaukset huostaanotoista ja sen perään kuuluttaa, että huostaanottoon ryhdytään vasta lukuisten muiden tukitoimien jälkeen. Se on vähän sama asia, kuin pistettäisiin samalle viivalle kaikki ihmiset, jotka ovat joskus tehneet rikoksen. Olit sitten varastanut purkan kaupasta tai kiduttanut ja tappanut jonkun. Sillä ei ole mitään merkitystä, koska kuitenkin olet rikollinen. Ja näin voitaisiin sitten yleistää, kuinka kaikki rikoksen tekijät ovat vaarallisia ja ansaitsevat kuolemantuomion. 
Kyllä siinä voisi purkan pihistäjää vähän potuttaa.

Anteeksi jos mä toistan itteäni kauheasti! Mä oon vähän sellanen, että kun joku asia vaivaa mua niin mun pitää vatvoa sitä. Artullakin menee välillä järki, kun jauhan jostain lastensuojeluun liittyvästä asiasta kauan aikaa. Jotenkin mä ääneen puhumalla asiasta selvitän itselleni sitä ja siten saan siitä joskus mielenrauhan.

Kerroin eilen tuosta Päästä minut pahasta-kirjoituksesta mun terapeuteille. Tähän väliin pitää sanoa, että haluttiin tosiaan jatkaa yksilö-ja pariterapiaa vielä niin, että meillä on joka toinen viikko sinne aika.Sehän olisi loppunut jo silloin, kun kotiuduttiin perhekuntoutuksesta, mutta mun pyynnöstä sitä onneksi jatkettiin. Mä oon tykännyt mun terapeutista niin paljon ja voin sanoa, että kun terapiat loppuu mun tulee sitä ja myös pariterapiassa olevaa miesterapeuttia ihan kauhea ikävä. En oo ikinä saanut vielä samanlaista ymmärrystä ja kannustusta mistään. Tämä terapeutti on vain ja ainoastaan vahvistanut sitä tunnetta, että mua on kohdeltu todella väärin. Todella tärkeä työ meillä on ollut myös tietenkin mun itsetunnon kohentaminen. Se kyllä todellakin kaipaa kohennusta kaiken tämän jälkeen! 

No nämä terapeutit kysyivät multa sitten, että jos ja kun me saadaan lapset takaisin kotiin, niin voinko jättää nää kaikki asiat taakseni ja antaa niiden vaan olla. Joskus aiemmin mä olisin varmaan vastannut, että jättäisin asian sikseen, pääasia että olen saanut lapset takaisin. Mutta nyt vastasin, että en todellakaan voisi jättää vaan asioita taakseni. Ne vainoaisi mua mun loppuelämäni. Ja kyllähän ne ymmärsi, että ihminen haluaa oikeutta itselleen. Se on ihan selvä!

Se ei ole mikään pikku juttu, kun menettää lapsensa ja vasta myöhemmin tajuaa, kuinka väärin on toimittu kun mulle ei ole annettu minkäänlaisia mahdollisuuksia. Tai annettu sitä perhekuntoutuspaikkaa mitä pikkulapsipsykiatria ehdottomasti suositteli ennemmin, kuin sijoitusta. Lastensuojelu lupasi miettiä asiaa. No, sitä on nyt mietitty kolme vuotta!

Kyllä mä oon niin vihainen, että tosta vaan vietiin äitiys. En mä voi sanoa kovin hyvin tuntevani lapsia, tapaamisiakin pidettiin ihan miniminä ettei tietenkään se side voi pysyä niin vahvana, kuin sen pitäisi. Ja nykyään mä en oo enää äiti vaan mä oon Heidi-äiti. Jep. Ja sijaisvanhempi puhuu itsestään äitinä vaikka mä olen paikalla. Kyllä se tuntuu pahalta :( Lapset on siinä iässä, että se äiti on niille oikeastaan vain sana, eikä ne ymmärrä tätä kuviota sillä lailla. Mutta kuitenkin mun piti vielä se äiti-sanakin menettää.

Onneksi kuitenkin asiat on menossa parempaan suuntaan, siitä mä oon niin helpottunut ja onnellinen :) Ja tähän hyvään asiaan on hyvä lopettaa!


Ps. Pieni Perhe-blogissa arvotaan persoonallinen kalenteri :)

4 kommenttia:

  1. Heippa! Löysin sun blogiin juurikin tämän alkuperäisen blogikirjoituksen kautta ja täytyy sanoa, etten ihan tarkalleen tiedä mitä sulle/teille on oikein tapahtunut, mutta kuulostaa todella karmaisevalta ja kaikki sympatiat on kyllä sun puolella. Huomasin, että meillä on melkein saman ikäiset vauvat (tosi kaunis tyttö teillä muuten<3) ja jäänkin mielenkiinnolla seuraamaan, koska on aina kiva lueskella miten muilla saman ikäisillä vauvoilla menee :)

    En voi muuta sanoa kuin hurjasti voimia taisteluun, se tuntuu varmasti välillä uuvuttavalta kuin tuulimyllyjä vastaan tappeleminen, mutta toivon sydämestäni, että saat lapsukaisesti takaisin! Ei oo mitään hirveämpää kuin menettää oma lapsi.

    Lämmintä joulunodotusaikaa! <3

    (PS: Jos haluat kurkkaista kuvia meidän pojasta, löytyy täältä: korvaamatonta.blogspot.com:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista! :)

      Onhan tämä taistelu todellakin välillä uuvuttavaa ja tuntuu,että asioita on niin paljon, ettei tiedä mitä pitäisi hoitaa ja mitä pitäisi ensimmäisenä tehdä. Apua tässä todellakin tarvitsisi, koska arkeakin pitäisi keritä hoitaa ja silloin on vaikea näihin asioihin keskittyä. Asianajajia, jotka kerkeävät sun juttua oikeasti kunnolla hoitaa on vaan to-del-la vaikea löytää :(

      Mutta hei, kiva kun liityit lukijaksi ja ehdottomasti tuun kurkkaamaan sun blogia ja teidän pikkuista :) Se on tosiaan mukava seurata samanikäisten lasten elämää, siihen pystyy niin täysin samaistua, kun ihan samoissa kehitysvaiheissa sun muissa mennään :)

      Mukavaa joulunodotusaikaa sinne myös ♥ Ja meikäläisellä on vielä synttäritkin tänään ;) Menee kyllä tämä päivä vaan ihan joulusiivoja tehdessä ja lahjoja paketoidessa, että ei sen kummempaa ohjelmaa synttäreille!

      Poista
  2. Ihan kamalaa, mulle tulee niin paha mieli sun puolesta :( Miten se sijaisäiti kehtaa käyttäytyä noin törkeesti sua kohtaan, Ida ja Aleksi on kuitenkin SUN lapsia, ei sen! Mä oon jo aika kauan lueskellu sun blogia ja tulin sillon myös kovin surulliseksi, kun kerroit, että lapset laitetaan uuteen sijaisperheeseen, kun siellä edellisessä lapsilla ois ollu hyvä olla ja ainakin blogistasi sain sen kuvan, että heidän kanssa asiat oli selkeämmin, esim. just noiden nimien kohdalla (hehän oli mummu ja pappa tms., ei äiti tai isi). Onneks sä kuitenkin saat alkaa tavata lapsia enemmän ja toivottavasti saat heidät pian kotiin ihan kokonaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja mä en todellakaan halua puhua pahaa sijareista, koska arvostan sitä, että tosiaan pitävät mun lapsista huolta. Mutta tuntuu se vaan pahalta, että yhtäkkiä mä oonkin vaan Heidi-äiti, kun ennen olin vain ÄITI ja kukaan muu ei sitä ollut. Eilenkin kun mentiin lasten luo, niin Ida avasi oven ja juoksi huutaen innoissaan, että Heidi tuli.
      Mä ymmärrän, että väkisinkin lapset sanoo sijaisäitiä äitiksi, koska kuulevat heidän biologisen pojan kutsuvan heitä isiksi ja äitiksi. Mutta voisi sijari kutsua mielestäni itseään Niina-äidiksi vaikka jos se äiti-sana sinne pakko on saada. Siis silloin kun on tilanne jossa sijari puhuu vaikka, että mä, Arttu ja Irene ollaan tulossa, niin silloin kutsuisi mua äidiksi. Ja taas kun puhuu itsestään lapsille voisi sanoa Niina-äiti. Miksi mun äitiyden eteen heitetään se nimi ja hän on se ÄITI ilman etuliitteitä?

      Eilen Aleksi selitti, että kun iskä tulee niin saa pelata Wiitä. Mä ymmärsin että puhuu tottakai biologisesta isästään, mutta kävikin ilmi, että puhuu sijaisvanhemmasta. Tässähän menee jo omakin pää ihan pyörälle :O Kyseessä nyt ei vaan ole adoptio vaikka siltä tämä tuntuu ja pahasti. Lasten kuvat on makuuhuoneen seinällä heti ensimmäisestä vierailusta asti ja mä oon yhtäkkiä Heidi.

      Mä en halua että joku ottaa tämän nyt julkisena haukkumisena, mutta kyllä mä haluan täällä kertoa miltä musta tuntuu.

      On se väärin lapsiakin kohtaan, että hekin ovat ihan sekaisin jo kuka on kuka. Mummuja, mummoja, paappoja ja vaareja tulee jo joka tuutista.

      En tiedä, tästäkin asiasta pitäisi jutella. Ja mun mielestä tää on taas sellainen asia minkä jokainen voi miettiä omalle kohdalleen. Sijaisäitikin on biologinen äiti yhdelle lapselle ja tietää mitä äidinrakkaus on. Miltä tuntuisi kun lapsi ei yhtäkkiä enää kutsukaan sua äidiksi vaan Heidiksi tai Heidi-äitiksi. Sijaisperhe kuitenkin tietää, että mä tosissani yritän lapsia kotiin ja oon koko ajan halunnut niille olla se äiti, mutta eipä siihen vaan ole annettu mahdollisuutta. No, se ei ole sijareiden vika eikä mulla ole niistä mitään pahaa sanottavaa. Mutta tämä asia nyt vaan nousi pintaan eilen. Saatiin lahja, niin siinäkin luki Heidi-äiti. Miksi siinäkin piti niin lukea?

      Tää alkaa mennä taas niin pitkäksi sepustukseksi, että taidan tehdä ihan oman postauksen asiasta :D

      Kiitos kommentista ja muistan kyllä, että oot seuraillut meidän elämää jo kauan :) Ihanaa joulun odotusta sinne ♥

      Poista

Kommenttisi ilahduttaa :)