lauantai 9. maaliskuuta 2013

Kevättää vai masentaa?

Heräät, kun auringonsäteet tulvii sälekaihtimien läpi. Jostain läheiseltä oksalta kuuluu keväinen, pirteä tervehdys: Ti-ti-tyy! Ahh, kyllä mä kuulun siihen ihmisjoukkoon, jotka "käy auringonvalolla". Kyllähän sitä siis on ihan eri tavalla pirteämpi muutenkin, kuin vertaa vaikka kaksi vuotta taaksepäin, jolloin oli ehkä mun pahin aika. Mutta ei voi väittää, etteikö aurinko ja valo saa erikoisen hyvälle mielelle :) 
 
Keväällä tehdään tilastollisesti eniten itsemurhia. Mä mietin tuota asiaa aamulla sängyssä, kun heräilin ja mietin millainen tuska ihmisellä onkaan, kun itsemurha tuntuu enää ainoalta vaihtoehdolta? Se on jotain niin käsittämättömän kauheeta ja surullista :( Se aurinko ja titityy vaan herättää paniikkia ja ahdistusta: Pitäisi jaksaa, kaikki jaksaa. Pitäisi olla iloinen ja nauttia kevään tulosta, mutta ei pysty. Tuntuu, että on yksinkertaisesti liikaa vaikeita asioita. Miten ne muka voisi kaikki järjestyä ja ennen kaikkea miten jaksan ne järjestää. 
 

Mä voin jollain lailla kuvitella sen ahdistuksen. Mutta on myös tapauksia, joissa ihmettelee, että miksi tuo ihminen on niin masentunut. Asiat ei ulkopuolisen silmin ainakaan näytä niin pahalta. Mutta ei sitä pääse toisen pään sisään. Ihmisen mieli on monimutkainen juttu. Liiankin monimutkainen.
 
Mä oon vähän alkanut pelkäämään kirjoittaa täällä mun läheisistä ihmisistä. Ettei niille tuu sitten mitään harmia mun takia. Mutta mä luulen, että tän uskallan kuitenkin kertoa. Mä oon varmaan aikasemminkin kertonut mun iskän masennuksesta joka on sitten johtanut varmaan siihen alkoholismiin. Mutta yksi kauheimmista asioista mitä mä oon elämäni aikana kuullut, oli kun kuulin, että iskä oli lääkärin kysymykseen vastannut kyllä. Ja se kysymys oli, että oletko vakavasti harkinnut itsemurhaa. Siitä on nyt varmaan jo 7 vuotta. Se pyöri mun päässä pitkän, pitkän aikaa. On ihan hirveä tunne, että omalla isällä on niin täysin kadonnut elämänhalu. Vaikka sillä on kolme lasta, jotka aikuistuttuaankin kuitenkin kaipaa elämäänsä isää.
On ollut sellaisia tilanteita, joissa äitikin on pelännyt mennä iskän luo, jos se ei ole vastannut puhelimeen. Mä oon joskus odottanut kauhuissani autossa, että tuleeko äiti sieltä juosten ja itkien pois. Mutta ei ole onneksi tullut.
 
 
Läheisen ihmisen vakava masennus on kova paikka omaisille. Ja siihen päälle vielä alkoholismi, niin kyllä se koskettaa koko perhettä, ei vain sitä sairastunutta. Miten sitä pystyy auttamaan? Isä on ollut katkoilla muutaman kerran. Paras kerta oli, kun se vietti varmaan kuukauden Kan-kodissa. Se on siis kristillinen kuntoutuspaikka alkoholisteille ja narkomaaneille. Siellä kun käytiin katsomassa iskää, niin se oli niin onnellinen, se oli taas se vanha, tuttu iskä <3 Ja kyllä iskä siellä tuli uskoon, omalla tavallaan. 
 
Kauaa sitten kuitenkaan siviilissä ei onnellisuus kestänyt. Sitä työtä olisi pitänyt vaan työstää vielä niin paljon. Ja suurin ongelma mun mielestä on se, että se masennus on siellä aina vaan. Ei se alkoholismi tuu lähtemään, ennen kuin masennus saadaan hoidettua. Mutta kun tämä jästipää, ei halua syödä mielialalääkkeitä. Se on jotain yhtä merkkiä kokeillut, joka ei sopinut ja nyt se on haluton kokeilemaan sitten muita. Se mua ottaa niin päähän. Jos sulla on mahdollisuus saada itsellesi parempi olo ottamalla aamulla yhden lääkkeen, niin mikset sitä voi tehdä?! Mä en ymmärrä näitä jää äpää-miehiä, mitä munkin elämässä on. Miehet on vaikeita, ei voi muuta sanoa!


Sitten kun läheinen on tehnyt kaikkensa masentunutta auttaakseen, tulee se erkaneminen väkisin. Mä oon nähnyt iskän viimeksi heinäkuussa, vaikka se asuu n. 4 km päässä ja ajelen melkein  päivittäin sen kodin ohi. Se ei tarkoita sitä, etten välittäisi ja rakastaisi. Todellakin teen kumpaakin sydämeni pohjasta. Mä oon vaan neuvoton ja mun on vaikea (varsinkin näin pitkän ajan jälkeen) kohdata sitä. Kuitenkin mun elämässä on omia, todella suuria murheita, niin ei sitä energiaakaan oikein jää enää tälle asialle.
 
Iskä piti kyllä tarkoituksella pitkän tauon, ettei soitellut tai mitään. Sillä oli niin suuri häpeä. Ajatelkaa sitä tunnetta, että sä et pysty kohtaamaan omaa lastasi. Lasta, jonka sä oot kasvattanut. 
Nyt se on kuitenkin ruvennut taas soittelemaan. Ensin se otti yhteyttä Arttuun, sen oli varmasti helpompi puhua sille aluksi ja kysyä miten meillä menee. Tottakai se odottaa siellä uutta perheenjäsentä. Eilenkin kun oltiin äitin kanssa kirpparilla (ihme, TAAS), niin se soitti äitille ja kun kuuli,että mä oon mukana ja sai mun terveiset, se alkoi kysellä jo vauvan nimeä :)  Ja oli niin mielissään, kun tytöltä löytyy nimestä hänen mummonsa nimi. Pyysin iskää käymään kahvilla ja se oli Artullekin puhunut, että voitaisiin pelata yhdessä jotain. Lapsuudessa pelattiin iskän kanssa paljon kaikenlaista, jalkapallosta lautapeleihin. Se oli se meidän juttu :)


Lasten menettäminen on ollut iskälle varmaan tosi kova kolaus. Ja se ei oo pystynyt jotenkin kohtaamaan sitä asiaa. Me ei olla sen kanssa oikein asiasta edes puhuttu. Vaikka lastensuojelussa tavallaan syrjäytetään isovanhemmat täysin, niin kyllä nekin siinä tukea tarvitsisi. Niillä on kaksinkertainen suru: on ikävä lapsenlapsia ja siihen päälle joutuu katsoa vielä oman lapsen surua. Ei se varmastikkaan helppoa ole.
 
Mä oon pillittänyt tässä melkein kaksi tuntia, aina vähän väliä. Se alkoi, kun katsoin dokumenttia Pitkä teini-ikäiseksi. Tuli niin surku yhtä poikaa siinä, että rupes itkettämään ja sitten itken jo kaikkea. Se ei kuitenkaan oo sellasta ahdistavaa itkua. Vaan puhdistavaa. Se suru tulee ulos aina välillä "ihan itsestään". Tätäkin kirjoittaessa mun kyyneleet valui solkenaan poskille, mutta mieli ei kuitenkaan ollut paha. Se vaan helpottaa oloa.
Vaikka mä pystyn iloita ja nauttia elämästä, niin tottakai se suru siellä sydämessä on koko ajan. Jos joku joskus ajattelee, että miten toikin voi vaan nauraa ja elää, kun lapset on viety. Ei se hymy kerro aina sydämen tilaa. Joku lapsensa menettänyt joskus sanoi jossain elokuvassa: Suru ei koskaan häviä,sen kanssa oppii vain oppii elämään. Täysin totta.
 
No huhhuh, tulipas vähän masentava postaus varmaan ulkopuolisen silmin. Mutta hyvin mä ainakin nyt voin. Mulla on rakas mies tossa tuhisemassa päikkäreillä vieressä, pieni tyttö kasvaa mahassa ja vanhemmat lapset on onnellisia ja hyvinvoivia, vaikka ei (vielä) täällä meidän luona olekaan. Asiat siis voisi olla paljon huonomminkin :)
 
Keväistä ja toivottavasti aurinkoista viikonloppua ystäväiseni <3

Ei sitten oo voinut ottaa tota toppia pois lattialta ennen kuvan ottoa :D

30 kommenttia:

  1. Ei liity mitenkään tekstin sisältöön, mutta oot kyllä supernättinä viimeisessä kuvassa. Raskaus pukee sua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja mä en taas oo koskaan pitänyt itteäni kovinkaan viehättävänä raskausaikana :D No, kauneus on katsojan silmässä ja itte on aina liian kriittinen :) Mutta kiitos paljon! <3

      Poista
  2. Must on ollu jotenki hätkähdyttävää lukea tätä sun blogia, kun olen aina miettinyt että lapsia otetaan huostaan vain tosi huonossa jamassa olevilta ihmisiltä, kuten pahasti alkoholisoituneet, narkomaanit ja sellaiset, jotka ei jaksa edes pitää itsestään huolta.
    Sä taas oot aivan toista maata...kuvista näkee että todellakin pidät itsestäsi ja kodistasi huolta. Luonteestakin voisi päätellä, että olet todella empaattinen ja varmasti mukava etkä mitenkään "sekaisin" tekstistä paistaa rakkaus lapsiin jne. On niin kovin vaikea käsittää, että sun kaltaisilta normaaleilta ihmisiltä voidaan lapset riistää!! Musta sua olisi pitänyt tuolloin tukea viimeseen asti, ettet olisi menettänyt lapsia. Teidät olisi pitänyt viedä johonkin turvakotiin tai muuhun sellaiseen mutta EI erottaa! Miten tämä voi olla lasten etu? Aivan käsittämätöntä.

    Mä itse tiedän, miten jumalattoman painostavaa on joutua kytätyksi lastensuojelun kautta, kun sairastuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen ja pelotti niin hitosti, että ottaako ne nyt lapsen pois. No mä sain tukea ja pääsin lopulta eroon lastensuojelusta, mutta nyt on pelko on kokoajan persiissä kun tarhassa ja joka paikassa ollaan suurennuslasin alla, ettei vaan mistään kukaan saisi mitään aihetta "huoleen"

    Siksi tulee mieleen, että jos on luonteeltaan herkkä ja sitten vielä raskauden aiheuttamat hornonimyllerrykset niin miten sä pysyt kasassa? Tuleeko epärealistisia pelkoja, että mitä jos ne haluaa viedä tän uudenkin tulokkaan jne? Tiedän, ettei ne sitä pääse tekemän mitenkään, kun lapsella on nyt isäkin kuvioissa, Mutta varmasti suakin kytätään ja etsimällä etsitään jotain mihin tarttua.

    Mä NIIN toivon, että vielä joku päivä sä saat sun lapset takasin ja teidän asiakkuus lastensuojeluun lopetetaan, mutta miten sä itse pääset yli tosta kokemuksesta? Miten sua voisi suojella, ettet romahda tän kaiken paineen keskellä? Kun en voi suositella julkista terveydenhuoltoakaan siten, että sinne psykologin kanssa voisi keskustella, kun ne asiat voidaan taas tonkia sua vastaan. Juttele paljon netissä (vertaistuki), sukulaisille ja ystäville ja miehellesi. Ne kriittiset hetket on synnytyksen jälkeen. Suurimmalle osalle naisistahan tulee jonkinasteinen mielen herkistyminen hormonien takia ja se voi kestää pitkäänkin. Itselläni meni VUOSI kunnes mieliala palautui normaaliksi. Mulla oli kamalia pelkoja, että mitä jos sekoan ja satutan vauvaani enkä uskaltanut jäädä vauvan kanssa kaksin. Sain myös paniikkikohtauksia ja itkeskelin herkästi synnytyksen jälkeen. Netissä on ÄIMÄ ry josta varmaan olet kuullutkin, sinne keskustelupalstalle voi rekkautua myös keksityillä nimillä joten sinne sitten jos on tarvetta. Sieltä itse koin saavani arvokasta tukea. Mutta luojan kiitos, noi mielialaoireet loppui kuin seinaan kun hormonitasapaino palautui.

    Muista ottaa D-vitamiinia! Sitä pitäisi raskaana muutenkin syödä enempi. Aurinkohormoni, joka vaikuttaa mielialaan ja moneen muuhunkin. Täällä suomessa kun sitä ei riittävästi saada auringosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa oon mäkin luullut, ennen kun huomasin itse joutuneeni tilanteeseen että lapset vietiin yks kaks! Ei sitä nyt vaan koskaan osannut ajatella, vaikka sitä väkivaltaa joskus mua kohtaan oli että multa kokonaan viedään lapset,varsinkaan varoittamatta!!
      Ainakin tietää vastaisuudessa, että missään ei kannata puhua mitään ja yhteenkään virheeseen ei ole varaa. Tääkin on taas paikkakunnasta kiinni, kyllä varmasti monella paikkakunnalla perhe saa tukea ja apua, mutta valitettava totuus (tilastotkin sen kertoo) on, että täällä lapset viedään, ennemmin kuin tuetaan loppuun asti perhettä.

      Ajatellaanpa vaikka tota neuvola-juttua. Papereissa on lukenut vuosikaudet, että mä oon muka käyttänyt alkoholia Idaa odottaessa ja mulla itsellä ei ole ollut hajuakaan tuollaisista lausunnoista!! Sitten lastensuojelu saa tollasia papereita käsiinsä ja vetää omat johtopäätökset, koskaan kuitenkaan ottamatta asiaa puheeksi. Mä en oo edes saanut mahdollisuutta puolustautua, ennen kuin nyt, kun muuta kautta tuli tietoon noi valheet.

      Tosta asiasta päästään aika isoon asiaan: JOS mulla kerran heidän mielestään on ollut alkoholiongelma, miksi mua ei oo koskaan ohjattu mihinkään päihdehoitoon? Vaikka Idan synnyttyä, mä tulin heti uudelleen raskaaksi? Eikö siinä olisi pitänyt olla suuri huoli (lastensuojelun lempisana) vauvasta? Mutta kun ei ollutkaan mitään, kävin neuvolassa ihan normaalisti, ilman mitään HAL-käyntejä.

      Ja jos aina vaan vedotaan noihin lausuntoihin, niin miksi ei ohjata päihdehoitoon? Varmaan siksi, koska A) se maksaa B) siellä kun olisi täysin ulkopuolisia hoitajia ja tottakai heille selviäisi etten tarvitse hoitoa. Jos mä oon ennen raskautta käyttänyt alkoholia n. 1-2 kertaa kahdessa kuukaudessa, niin mä luulen, että siellä jonossa olisi varmaan vähän enemmän apua tarvitsevia.
      Se on vaan helppo syyttää jostain, mitä mä en pysty todistamaan. Siksi mä aionkin nyt vaatia, jotkut kokeet, joissa selviäisi se, etten mä helvetti juo raskaana.Enkä yhtään sen enempää muulloinkaan, kuin keskivertoihmisetkään. Perkele.

      Huh, tulipa taas tekstiä :D

      Hui kamala, kyllä sä oot kans kokenut vaikeita asioita :( Onneksi ne on nyt takana päin! <3 En oo muuten tollasesta sivustosta kuullutkaan. Pitääpä heti käydä vilkasemassa, kiitos vinkistä :)

      Ja toki mulla on pelkoja, että tämä uusi tulokaskin viedään, varsinkin kun meitä kyttää se sama työntekijä joka pisti alulle Idan ja Aleksin huostaanoton. Sekin mua ärsyttää niin paljon!! Eikö mulla olisi oikeus aloittaa puhtaalta pöydältä jonkun kanssa? Mutta ei kun hitto annetaan työntekijä, joka ei anna edes vanhoja lapsia takasin ja kuvittelee musta ties mitä.
      Mutta toisaalta helpottaa se, että mä tiedän mitä odottaa. Mä tiedän, että mitään ei kannata puhua ja pitää muistaa aina pestä lapsen naama HETI, kun puuro on syöty, vaikka se akka siinä yrittäisi kiinnittää huomion samalla muualle. Muuten raportteihin tulee, etten pidä huolta lapsen hygieniasta. Ja myös Arttu tietää mikä meillä on vastassa. Onneksi kuitenkin oon niin paljon tutustunut lastensuojelun lakiin, ettei mua niin vaan enää kuseteta, suoraan sanottuna!

      Onneksi mulla on tosiaan äiti suurena tukena, sille voin puhua tästä kaikesta koska tahansa. Ja mä tiedän, että niin mun, kuin Artunkin suku on lapsen synnyttyä kovasti apuna ja tukena, koska ne myös tietää mitä mä/me käydään läpi.

      Kiitos paljon kommentista ja avautumisesta omasta elämästä :) On kuitenkin lohduttavaa kuulla muidenkin tarinoita!

      Poista
    2. Okei, eli tilannehan on sitten se, että sulta tosiaankin on otettu lapset pois LAINVASTAISESTI. Eli lastensuojelulakia EI ole kohdallasi noudatettu. Miten tuollainen työntekijä voi siellä vielä olla töissä? Pitäisikö sen saada vähän työnohjausta enempi, menis vaikka jollekin kurssille opiskelemaan sitä lastensuojelulakia ja sen noudattamista jatkossa...

      Poista
    3. No siis periaatteessa kyllä! Mä en vaan oo koskaan uskaltanut käyttää tota termiä, kun sitten hyökättäisiin: "Sä oot elänyt väkivaltaisessa suhteessa...." Joo, mä oon elänyt väkivaltaisessa suhteessa, mutta MÄ en oo ollut väkivaltainen. Joten silloin, kun mulle ilmoitetaan, että lapset huostataan, pitäisi olla kokeiltuna mun ja lasten perhekoti-jakso tai vastaava. Kai mä nyt olisin siinä vaiheessa pysynyt helvetin kaukana koko äijästä JOS mä olisin tiennyt, että huostaanotto tulee. Ja siihenkin olisi saanut tukea ja apua perhekodissa tai turvakodissa. Mä linkitän tähän lastensuojelulaista kohdan huostaanotto: http://www.sosiaaliportti.fi/fi-FI/lastensuojelunkasikirja/tyoprosessi/huostaanotto/.

      Poista
    4. Mä luin tuolta pätkän "Asiakkuus lastensuojelussa on aina aktiivista, eli se edellyttää tukitoimien olemassaoloa, vaikka harvajaksoistakin. Asiakkuus päätetään, ellei tukitoimien tarvetta ole" Eli siis ei voi olla lastensuojeluasiaksa "varmuuden vuoksi jos jotain sattuisi tapahtumaan" Ja koska meidän lapsi meni tarhaan, tuen tarvetta ei yksinkertaisesti enää ollut, joten palaverissa huomautin tosta, ettei lain mukaan asiakkuutta voida ylläpitää jos ei ole tuelle tarvetta, joten asiakkuus päätettiin. Palaverissa oli mukana myös meidän läheisiä..tätejä, mummia vaaria jne. Jotka hekin osaltaan kertoivat ettei heillä ole mitään "huolta" ja että tarvittaessa auttavat ja ovat tukena ja se auttoi paljon!

      Poista
    5. Me ollaan kans sanottu, että Artulla on iso suku auttamassa ja mun äiti on täysillä mukana myös. Mutta ei mitään apua, ei järjestetä yhteistä tapaamista tms. Nykyisiin palavereihin mihin osallistun, EDES ARTTU ei saa tulla. Koska: "Olisiko sinusta mukavaa, jos exäsi uusi tytöystävä saisi tietää sinun ja lasten elämästä." Hmm. Oiskohan pikkusen eri asia, koska Artusta on tulossa lasten isäpuoli ja meille on tulossa yhteinen lapsi?!

      Poista
    6. Tuli tuossa mieleen sekin, että eikös niin että ne on olettanut sun käyttävän alkoholia raskauden aikana kun Idala on sitä kehitysviivettä? Voi helvetti, ihan kamalaa jos näin on, mutta tiedän senkin olevan yleistä. Idasta ei ulospäin näy mitän mutta siskollani on vaikeasti vammainen lapsi ja hän on sanonut, että silloin tällöin törmää siihen, että ihmiset luulevat vamman johtuvan raskauden aikasesta alkoholinkäytöstä tms.

      Poista
    7. Tää on nyt kolmas kerta, kun yritän vastata tähän viestiin, toivottavasti nyt onnistuu. Kahdesti oon kirjoittanut pitkät pätkät ja sitten se ei ole lähettänykään koko viestiä, perrrhana!
      Mutta siis kyllä, tämä neuvolantäti on tosiaan laittanut mun papereihin Idaa odottaessa tuollaista, TÄYSIN mun tietämättäni!Mä en oo siis tiennyt tollaisesta mitään koko tänä Idan elinaikana ja nyt saan lukea sellasesta kehitysvamman yhteydessä! Toi oli kyllä asia mikä sai mut ja äitin niin tolaltaan. Ihan uskomatonta, että se nainen on ihan omiin nimiinsä voinut tuollaista kirjoittaa. Mä oon siellä kertonut, että ENNEN raskautta saatoin kyllä juodakin joka viikonloppu, mutta eihän se nyt herranjestas tarkoita sitä, että mä tekisin niin raskaana! Mä olin vähän päälle parikymppinen sinkkunainen, joka nyt tykkäsi käydä viihteellä kaveriporukan kanssa raskaan työviikon jälkeen, ei siinä ollut mitään sen kummempaa tai suurempaa draamaa.
      Seinäjoen äitiyspolilla otin nyt ton asian puheeksi ja olivat hekin vähän ihmeissään, kun heidän papereissaan taas oli aivan eri tiedot. Ei ollut mitään alkoholin käyttö epäilyjä laisinkaan. Ja sitten kun aloin odottaa Aleksia saman tien ja oli eri neuvolatäti, niin ei sanallakaan ole mainittu alkoholia missään yhteydessä. Ja nyt neljän vuoden päästä on taas sama neuvolatäti, kuin Idaa odottaessa ja taas epäillään alkoholinkäytöstä. On se nyt hemmetti kumma homma! Ihan tuulesta temmattuja syytöksiä. Mun on pakko vaatia jotkin kokeet, millä mä pystyn todistamaan, että noi syytökset on ihan täyttä paskaa. Kun tämä kätilä tuolla synnärillä luki Idan synnytyksen jälkeiset paperit, ei siellä puhuttu mitään alkoholista. Sanoivatkin sitten mulle, että kyllä pitäisi samat tiedot lukea joka paperissa ja olivat ihmeissään tästä koko touhusta. Joo, no niin oon minäkin!!! Mä nään punasta, kun ajattelenkin tätä asiaa. Eikö se neuvolanakka oikeesti tajua, millasta tuhoa tollaset ihan omasta päästä vedetyt epäilyt voi aiheuttaa? Tää juttu ei todellakaan jää tähän!

      Ihmettelivät tuollakin muuten työntekijät sitä, kun en saanut mahdollisuutta mennä perhekotiin. Tapasin tuolla äitiyspolilla myös psykologin, joka piti todella tärkeänä sitä, että lastensuojelun pitää olla tukena siinä, että perhe voidaan jälleenyhdistää, eikä jatkuvasti vaan kaivella syitä miksi näin ei voitaisi tehdä. Joku järjenkäyttö tässäkin pitäisi kaikilla olla.

      Tosta sun siskon jutusta...Voi hitto, kun suututtaa sen puolesta! Miten jollakin voi edes tulla ensimmäisenä mieleen,että vamma johtuu alkoholista? Mulla ei oo koskaan käynyt mielessäkään että jonkun kehitysvamma johtuisi äitin juomisesta! Syy vammalle, kun useimmiten varmasti johtuu jostain muusta.

      Poista

  3. Jos olet joutunut
    ikään kuin eksyksiin elämässäsi,
    umpikujaan tai kuolleeseen tilaan.
    Haluaisin kertoa sinulle,
    että elämä voittaa aina.
    Vaikka se joskus koettelee ja kasvaa
    niin kovalla otteella,
    että voi jopa usko mennä siihen,
    että onko enää mitää
    elämisen arvoista jäljellä,
    voiko mikään palata enää ennalleen.
    Ole rauhassa, lepää ja anna ajan kulua.
    Mikään ei oikeasti ole pielessä.
    Joka hetki sinua hoidetaan,
    vaikka et sitä itse tuntisikaan.
    Ja kun aika on, sinä jälleen lähdet
    kuin nuori kotka lentoon
    uusin silmin, siivin, sydämin ja voimin,
    uuteen ihanaan ja antoisaan elämään!!

    Heidi, sinulla on vielä isä, käy häntä katsomassa, saat siitä omaankin elämääsi sisältöä. Tiedän, että sinulla on raskasta, mutta toinen toistanne tukien pääsette eteenpäin ja kun lapset palaavat kotiin, mitä toivot, on heillä vielä ukki. Runo olkoon rohkaisuksi ja Taivaan Isän Siunausta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Ja kyllä haluan isän elämääni, se on vaan oikeastaan siitä kiinni. Nyt laitoin viestiä sille äitin kautta, että tulisi iltateelle meille joku ilta mun nuorimman veljen kanssa. :) Taivaan Isän siunausta sinne myös <3

      Poista
  4. Hyvä postaus mun mielestä :) Pistää kyllä ajattelemaan asioita...

    Voi että kun sä hehkut! Oot ihan erinäköinen, miten sen huomaakin kasvoista että nainen on raskaana? Oot tosi kaunis :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mulla ainakin naama muuttuu täysin :D Tulee jotenkin niin "mammamaisen" näkönen :) On se kyllä jännä juttu, miten se voikaan niin vaikuttaa!

      Ja minä kiitän kaikesta huolimatta ;) <3

      Poista
  5. oot tosi kaunis raskaana ollessa.

    VastaaPoista
  6. Heii miks sä et kommentoi näihin kommentteihin mitään ://///

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä aina yritän kaikkiin kommentoida, välillä vaan saattaa mennä jonkin aikaa :)

      Poista
  7. Moi,
    en enää muista koska ja mistä ekan kerran sun blogin löysin mutta aika hyvin on tullu parin kk:n aikana selattua se läpi. Asutaan ilmeisesti myös melko lähekkäin tai ainakin viereisillä paikkakunnilla.
    Huostaanotto on _järkyttävän_ pelottava ajatus. Mitä se voikaan olla kun se oikeasti tapahtuu? Munkin täytyy myöntää, että helposti sitä miettii että mitä ihmettä on tapahtunu et äidiltä lapset viedään, mut eipä näköjään paljonkaan tarvitse tapahtua.
    Kun sain poikani 2009 mulla todettiin hyvin pian vaikea synnytyksen jälkeinen masennus, psykiatri ehdotti osastohoitoa vauvan kanssa. Siihen en ikinä suostunu koska ne ei voinu mua pakottaa koska en ollu psykoottinen.
    Aina hoidin lapseni ja _hymyilin_ vaikka se ei niin aitoa ollutkaan. Sitten ne hemmetin ammattilaiset otti mun selän takana yhteyttä lastensuojeluun! Vedin semmoisetkin kilarit, huusin ja räyhäsin (hävettää nyt) mutta se oli kuin märkä rätti naamalle. Lyö lyötyä, rankaise siitä ku haen apua.
    Mikähän mulla oli pointti, palasin niin syvälle vanhoihin tunteisiin.

    Kuitenkin katkaisin kaikki välit kaikkiin mua hoitaviin tahoihin, annoin sossujen käydä kotona vaaditut kolme kertaa toteamas et kaikki ok ja ne sit lopetti meidän asiakkuuden. Nyt poika 3,5v ja normaali, iloinen, tavallinen riehakas pikkumies. Eli todellakin voi noista asiantuntijoista olla _paljon_ harmia ja haittaa ilman mitään hyötyä. Kuinka paljon jo pelkkää tuota selän takana tehtyä ilmoitustakin itkin ja myöhemmin sitä etten voi edes ajatella hakevani itelleni apua lapsen ollessa pieni, koska en kestäis sitä kyttäämistä, enkä enää luota mihinkään hoitotasoon saati lastensuojeluun.

    Hitto, kuka suojelee äitiä että äiti vois suojella lastaan?

    Anteeks avautuminen, ehkä toi kesäaurinko ja sen raadollisen paljastavat säteet saa muistot pintaan. Tsemppiä sulle, sä pärjäät kyllä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän siinä on, kun haet apua niin se kääntyy sua vastaan. Mitä helvettiä sellanen toiminta on? Selän takana tehdään lastensuojeluilmoituksia ja kirjoitetaan raportteihin ja lähetteisiin mitä sattuu. Asiakkaan tietämättä. Eikö se nyt herranjumala ole jo vastuullista käytöstä ja lapsen huolenpitoa, kun vanhempi hakee apua eim. masennukseen? Pitääkö siitä rangaista, kun äiti sairastuu?

      Mekin päästettiin silloin lastensuojelu ihan mukisematta elämäämme, meillä kans kävi perhetyöntekijä välillä kotona. Ja mun mielestä kaikki meni hyvin. Olis vaan jo silloin pitänyt tajuta, kun se kynä sauhusi siihen tahtiin, että siellä kirjoitetaan ainoastaan kaikki negatiiviset asiat (vielä vähän paisuteltuna) ylös ja unohdetaan kaikki muu. Ja näin se on täällä meillä tehty ja se selvisi vasta huostaanoton jälkeen, kun sain paperit käsiini. Pääasiassa noi käynnit oli sitä meidän parisuhteen ruotimista, eipä siinä juuri lapsista puhuttu.

      Nythän mulle ja Artulle ehdotettiin parisuhdeterapiaa, koska käydään läpi niin vaikeita asioita. Hah. Ne halua mitään muuta, kuin penkoa meidän kertomat asiat sitä kautta. Luulevat saavansa sieltä jotain hirveitä salaisuuksia tietoon. Ja sitten jos kieltäydytään, niin ollaan yhteistyöhaluttomia ja ties mitä muuta. Mä en luota YHTEENKÄÄN hoitavaan tahoon enää pätkääkään. Jos mun pitää joskus mennä lääkärille jostain, niin meen tasan tarkkaan yksityiselle, maksoi mitä maksoi.

      Ja älä todellakaan pyytele anteeksi avautumista, ihan hyvä kun muutkin tekee sitä välillä :) Tsemppiä myös sulle! Yritetään olla loppuun asti vahvoja naisia ja ennen kaikkea äitejä <3

      Poista
    2. Ja pakko vielä sanoa tosta "huutamisesta ja räyhäämisestä". Monihan moittii sitä, kun aina pitäisi olla mielinkielin, ettei sua vaan leimata yhteistyökyvyttömäksi. Mua sitten ärsyttää kun joku tulee neuvomaan tollasta. Kyse on NIIN isoista ja loukkaavista asioista, ettei sitä nyt vaan voi aina olla, kuin ei mitään! Kyllä mä ainakin hermostun jos mua syytetään turhista asioista. Eikö kuka tahansa?

      Poista
  8. Hei!
    Tuntuu vaikealta ymmärtää, että sanot rakastavasi isääsi, ja välittäväsi hänestä? Erikoisella tavalla sen tuot esiin, kun olet tapaamatta yhtä elämäsi tärkeintä ihmistä, liki vuoteen. Väheksymättä yhtään sinun omia murheitasi, voisit saada jotain myös omaan elämääsi tapaamalla isääsi, jos äitisi käy isäsi luona, voithan mennä hänen kanssaan ensin, kun kerroit että on vaikea kohdata pitkän ajan jälkeen.
    Anteeksi, kun aloin neuvomaan, mutta pakko oli saada sanoa?
    Odotus on kaunistanut sinua, onnellista odotusta. AV

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se on pääasiassa iskä, joka on meihin ottanut etäisyyttä ja se on tehnyt sen jo monia, monia vuosia sitten. On vaikea ottaa yhteyttä ja "yrittää tyrkyttää" seuraa jos sitä ei toinen halua tai pysty ottamaan vastaan. Ootko henkilökohtaisesti koskaan elänyt masentuneen ja alkoholisoituneen läheisen kanssa? Se ei oo niin yksinkertaista, että sinne vaan marssitaan ja rupatellaan kahvikupin ääressä...ei ei.Se toinen voi olla siellä minkälaisessa jamassa tahansa. Se pelottaa. En mä halua nähdä isääni sellasena. Jos se on sitten itsekästä, niin ei voi mitään. Äitikin käy siellä pääasiassa viemässä ruokaa ja siivoamassa, ei se sen kummemmin iskän kanssa aikaa vietä. Ja se on ollut ihan iskän oma valinta. Monet alkoholistivanhemman lapset hylkää täysin sen vanhemman ja on vihainen ja katkera ehkä loppuelämänsäkin. Mä en ole sitä kuitenkaan. Ei se meille lapsille ole helppoa elämää ollut, kun isä valitsee ennemmin viinapullon, kuin perheensä. Silti ollaan sen tukena oltu koko ajan, kukin omalla tavallamme.

      Ja kiitos:)

      Poista
  9. Vaikutat järkevältä ihmiseltä. Toivon sinulle jaksamista taistella alstesi puolesta. Mitä pidempään lapsesi ovat huostassa, sitä vaikeampaa niitä on saada takaisin. Onko asianajajasi ajatasalla? Milloin tilannettasi käsitellään seuraavan kerran? Erityisesti tuo syntymättömän vauvan tilanne surettaa. Yritä saada asiat järjestykseen ennen sitä. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Me odotetaan, että tämä uusi vauva syntyy ja haetaan siitä jonkin ajan päästä huostaanoton purkua. Niin se on katsottu järkevimmäksi.

      Poista
  10. http://yle.fi/uutiset/lastensuojelun_valvonta_retuperalla_pelonsekaisella_tunteella_miettii_mita_kaikkea_siella_on/6532573?fb_action_ids=437406029670676%2C437405823004030&fb_action_types=og.recommends&fb_source=other_multiline&action_object_map={%22437406029670676%22%3A508233712551996%2C%22437405823004030%22%3A541274292589444}&action_type_map={%22437406029670676%22%3A%22og.recommends%22%2C%22437405823004030%22%3A%22og.recommends%22}&action_ref_map=[]

    VastaaPoista
  11. Toimittajaksi opiskeleva11. maaliskuuta 2013 klo 22.50

    Hei Heidi! Sinulla on täällä blogissa aikamoinen tarina. Oletko koskaan ajatellut,että kertoisit sen medialle? Olen varma, että moni taho tekisi sinusta mielellään jutun. Lastensuojelun ongelmat ovat nyt olleet paljon pinnalla ja mielestäni asia ansaitsee vielä enemmän huomiota. En tarkoita että antaisit haastattelua millekään roskalehdelle, vaan esimerkiksi Ylelle (esim Ajankohtainen kakkonen), Helsingin Sanomille, alueesi maakuntalehdelle tai jollekin aikakauslehdelle. Vaikka oletkin blogissasi avoin, toki ymmärrän silti senkin, jos et halua itsesi tai läheistesi takia kasvojasi julkisuuteen. Ajattelin silti heittää ajatuksen ilmoille. Jutun voisi tehdä myös anonyymisti. Olen seurannut blogiasi jo jonkin aikaa, toivottavasti saat lapsesi kotiin ja asiat järjestykseen. olet rohkea ihminen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei!
      Jos mä yksin elelisin, niin luultavasti olisin tästä tehnytkin julkisempaa. Ehkä, en tiedä kuitenkaan olisinko uskaltanut kuitenkaan, kun ei tiedä yhtään mitä se tuo tullessaan ja olisiko siitä lapsille paljon haittaa tms.
      Arttu kuitenkin haluaa suojella meidän yksityiselämää ja se on muutenkin ihminen, joka ei kauheesti piittaa sosiaalisesta mediastakaan tai ylipäätään, että omasta elämästä ollaan vieraille niin avoimia. Tämän blogin se vielä ymmärtää, koska tajuaa kuitenkin, että asia on iso mulle ja mun täytyy jossakin edes siitä kertoa.

      Mä oon joskus miettinyt, että kun tämä kaikki olisi loppu ja lapset kotona, niin olisi mielenkiintoista kirjoittaa kirja kaikesta. Se olisi jotenkin helpompaa...

      Mutta on tosiaan heittämäsi ajatus käynyt mielessä! Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  12. Tää postaus kolahti, koska oma isäni on myös alkoholisti ja yrittänyt itsemurhaa 4 kertaa... ekan kerran olin jotain 16-vuotias ja muistan sen järkytyksen liiankin hyvin, toinen kerta oli mun äidin kuoleman jälkeen, jolloin olin 18-vuotias. Nykyään iskällä menee paremmin, mutta silti välillä pelottaa, koska edellinen yritys oli viime kesänä... :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, kamalaa :( Kaikki sympatiat kyllä täältä! Hyi, itsemurha on kyllä niin itsekäs teko. Pitäisi osata sen ahdistuksenkin keskellä ajatella niitä läheisiä, joille se on ihan hirveän kova paikka! Se on kuitenkin hienoa, että isälläsi menee nyt paremmin :) Kyllä se siitä varmaan alkaa helpottaa, äläkä kuitenkaan kuluta itseäsi loppuun liialla murehtimisella. Ja muista nauttia keväästä ja auringosta :) <3

      Poista

Kommenttisi ilahduttaa :)