torstai 19. huhtikuuta 2012

Raskaudet ja synnytykset

Kun mä sain tietää, että odotan vauvaa, niin kyllä mä olin siitä onnellinen, vaikka se elämäntilanne oli mikä oli. Kai sitä ajatteli naiivisti, että vauva muuttaa kaiken paremmaksi.
Mulla oli aika kovaa aamupahoinvointia Idaa odottaessa ja en päässyt kyllä mihinkään, jos en heti ensimmäisenä silmät avattuani laittanut jotain suolaista suuhuni. Aika usein tuli syötyä puuroa, sitä oikein teki mieli, vaikka muuten en siitä niinkään piittaa. Mä olin töissä tuolloin kahvilassa ja sinne oli raahauduttava, oli se olo minkälainen tahansa.
Mä en oikein muista oliko mulla jotain himoja tiettyihin ruokiin. Ei ilmeisesti, kun ei ole jäänyt mieleen. Sen mä kyllä muistan (ja kuvatkin sen todistaa), että alkuraskauden ja pahoinvoinnin loputtua ruoka kyllä maistui :)
Mä en halunnut silloin tietää lapsen sukupuolta vaan kiltisti odotin loppuun asti. En kyllä nykyään ymmärrä miten mä oon malttanu oikeesti :D Töissä kuuli kyllä vanhemmilta ihmisiltä, että mahan asennosta huomaa, että tyttö on tulossa. Ja oikeessahan he olivat. Tuli tosta muuten mieleen, että ensimmäiset merkit mistä aloin epäillä raskautta, oli se, että töissä kahvin haju alkoi etoa. Ja se on ihmeellistä multa, koska oon aina ollut kahvin suurkuluttaja. Ja mulla oli tuolloin työkaverina mua ehkä kymmenisen vuotta vanhempi nainen ja se sanoi, että mun silmistä huomaa, että mä oon raskaana. Enkä mä siis silloin vielä tiennyt itekkään :) Aika jännä juttu... Oli kyllä sen jälkeen töissä vähän levoton oli, pakko päästä ostamaan raskaustesti ja äkkiä! 
Viimesellä kolmanneksella yks ilta töissä, mulle tuli yhtäkkiä ihan järkyttävä olo. Mä menin aivan voimattomaksi ja mä soitin äkkiä pomolle, että voisko se tulla päästämään mut pois, etten pysty olla enää hetkeäkään. Seuraavana aamuna heräsin 40 asteen kuumeessa ja niin kauheessa olossa, ettei ikinä sitä ennen, eikä sen jälkeen ole ollut niin pahaa oloa. Mies soitti sitten terveyskeskukseen ja mä itkin, etten pääse edes sinne lähtemään, että taju lähtee ennen sitä. Parin särkylääkkeen voimalla sain kuitenkin raahattua itteni lääkärille ja sieltä mut passitettiinkin heti Seinäjoelle sairaalaan. Mulle oli siis iskenyt influenssa ja vauvaa täytyi koko ajan tarkkailla. Voi Ida-raukkaa, sillä on ollut varmasti ihan yhtä kamala olo siellä masussa, kuin mulla :( Mä en nyt millään muista montako yötä jouduttiin siellä sairaalassa olla. 3-5 päivää suunnilleen. Sen jälkeen mut määrättiinkin loppuraskauden ajaksi sairaslomalle.

Anteeksi kuvien SURKEA laatu! Jouduin valokuvasta napata kuvan, niin ei kovin hääppöinen lopputulos! Mutta kyllä siitä nyt jotain selvää onneksi saa:)

Kuva otettu 15 päivää ennen synnytystä.

Helmikuussa 27 päivä kävin neuvolassa ja kaikki oli ok. Mulla oli vähän omituinen tunne mahassa koko päivän ja aavistelin, että tänään taitaa olla synnytyspäivä. 
Illalla katselin sängyssä Salkkareita, mun veli oli just käymässä meillä ja ne istu exän kanssa keittiössä. Yhtäkkiä tunsin, että nyt ne lapsivedet vissiin tulee ja juoksin nopeesti vessaan. Järkytys oli aika kamala, kun huomasin, että vesi olikin verta ja sitä oli paljon. Mä huusin täysiä, että soittakaa ambulanssi. Mä meni suihkun alle ja muistan, kuinka hysteerisiä kaikki oli. Mulla tuli vaan ensimmäisenä mieleen, että keskenmeno tai jotain vakavaa. Vettähän sieltä piti tulla, eikä verta! Ambulanssi tuli sitten ja jokaisella supistuksella tunsin, kuinka koko peti oli ihan veressä. Vauvan sydänäänet kuitenkin kuului, niin sai sen osalta huokaista helpotuksesta!
Sairaalaan, kun päästiin katsottiin siellä vauvan vointia koko ajan. Kohdunsuu ei ollut vielä niin paljon kuitenkaan auennut, että olisin heti päässyt synnyttämään. Oli tosi inhottavaa, että jokaisella supistuksella, sitä verta tuli aika paljonkin. Syy siihen oli istukan repeäminen. Voitte varmaan kuvitella, kun ihminen menettää paljon verta, että kuinka voimattomaksi se menee. Sitten, kun koitti se synnytyshetki ja olisi pitänyt ponnistaa, niin mulla ei riittänyt enää voimat siihen. Aivan kauheeta, kun kätilö aivan paniikissa: "Nyt pitää nopeasti saada vauva jo ulos!" Loppujenlopuksi jouduttiin käyttää imukuppia, että saatiin vauva ulos. 45 minuuttia kesti toi ponnistusvaihe. Vauva laitettiin heti happikaappiin, koska hapenpuutetta kerkesi tulla, kiitos minun, joka ei jaksanut ponnistaa!Argh. Kauaa, ei Idan tarvinnut siellä olla, kun vihdoin ja viimein sain sen syliini. Mulla on aika heikot muistikuvat tosta hetkestä, koska olin tosiaan aika huonossa kunnossa. Mulle annettiin kaksi pussia lisäverta synnytyksen jälkeen.
Pääasia kuitenkin, että vauva oli siinä. Hengissä. Pieni, suloinen nyytti äidin rinnalla tuhisemassa. Ida-Maria Aleksandra syntyi siis 28.2.2008 kello 4.28 ja oli 51 cm pitkä ja painoi 3 kg 405 g. Reppanalla oli nenä aivan vinossa, koska oli jotenkin ollut niin huonossa asennossa loppuvaiheessa. Jonkin aikaa se olikin vino, mutta kyllä se siitä onneksi palautui ihan normaaliksi nöpönenäksi :)
Mulla ei oo ainuttakaan kuvaa Idasta laitokselta tai muutenkaan siitä, kun se oli ihan vauva. Kaikki oli meidän läppärillä, joka sitten meni rikki :( Samaten siellä oli kaikki masukuvat, kun odotin Aleksia. Voi hemmetti, että oon manannut tota asiaa muutaman kerran!! Yhessä valokuvakansiossa, minkä oon tehnyt vartavasten Idalle, olisi kuvia, mutta mä en onneton tiedä missä se nyt on...Se on luultavasti äitin luona. Mä lupaan ettiä sen tässä jossain välissä käteeni, niin laitan tänne sitten muutaman kuvan.

Kuva otettu 14.4. Eli n. kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen.

Eipä sitä sitten mennyt kuulkaa, kuin 11 kk, kun mä olin taas synnyttämässä, vaikka vannoin, ettei mua siellä laitoksessa näy pitkiiiiiin aikoihin!
Raskaustesti, kun näytti positiivista, niin se oli järkytys. Mä olin aivan kauhuissani suoraan sanottuna. En mä halunnut enää toista lasta kärsimään siihen inhottavaan ilmapiiriin, mikä tottakai meillä vallitsi väkivallan ja rakkaudettomuuden takia. Ja mä ajattelin, etten mä jaksa tosiaankaan. Ida oli kuitenkin todella vaativa lapsi, enkä sitä yhtään ihmettele. Tottakai se turvautui muhun ja ihan varmasti oli aivan yhtä masentunut, kuin mäkin. Se on asia minkä ajatteleminen mulla tekee kaikista pahinta :( Vaikka mä pidin Idasta todellakin hyvää huolta, niin kyllä se ihan varmasti aavisti, että mä en kuitenkaan ollut niin läsnä, kuin olisi pitänyt olla. Miksei sitä voinut hoitaa sitä masennusta silloin jo?! Mä en ymmärrä. Kai kaikki tuntu vaan niin toivottomalta, ettei siihen mikään auttaisi. 
Toisen lapsen kohdalla mä ajattelin aborttia ihan vakavissani. Itseasiassa mulla oli jo aikakin varattuna sinne. Mutta en mennyt. En pystynyt. Ja siitä jos jostain mä oon tänä päivänä onnellinen :)
Aleksin raskaus oli (Luojalle kiitos) tosi helppo! Ei minkäänlaista pahoinvointia missään vaiheessa ja muutenkin kaikki meni ihan nappiin sen osalta. Tottakai sitä oli väsyneempi, mutta jotenkin koko raskausaika meni vaan siinä sivussa, Idaa hoidellen.
Kuukautta ennen laskettua aikaa, mulla tuli lapsivedet. Mentiin sitten kaikessa rauhassa sairaalaan, koska supistukset loppuivat melkein heti, kun olivat alkaneetkin. Sairaalassa sitten sanoivat, että mä jäisin sinne ja odotetaan pari päivää, lähteekö synnytys käyntiin itsestään, vai pitääkö se aloittaa lääkkeillä. Niillähän se sitten piti käynnistää, kun vauva ei vapaaehtoisesti vielä halunnut mahan lämmöstä pois tulla ja pois oli tultava, kun lapsivedet oli kuitenkin jo menneet. Tällä kertaa onneksi sain kunnon lääkityksen kipuihin. Muutenkin sai olla rauhallisin mielin, koska tiesi kuitenkin mitä odottaa ja tiesin, että nyt pyydän spinaali-puudutuksen, koska epiduraali ei vaikuttanut muhun mitenkään. Eikä myöskään ilokaasu. Siitä tuli vaan ihan kamala olo!Hyi! 
Sitten kun kohdunsuu oli tarpeeksi auki ja sai alkaa ponnistamaan, niin mähän ponnistin!! :D Kätilö nauroi, että mullahan oli voimaa, kuin pienessä kylässä ja ettei sitä vauvaa tarvitse ekalla ponnistuksella ulos saada. Siinä ei kauaa nokka tuhissut, kun Aleksi Iikka Hermanni syntyi 27.1.2009 kello 1.44 ja oli 50 cm pitkä ja painoi 3 kg 350g.

Siinä se nyt sitten on :)

Idahan oli justiin samaan aikaan sairaalassa tutkimuksissa puklaamisen takia, joka kesti siis vuoden ja sitä tuli kyllä paljon. Aina oli vaatteet rinnuksesta ihan märät heti, kun sai ne vaihdettua. Voi rakas, että teki kuulkaa pahaa, kun omalle lapselle laitetaan letku nenän kautta mahaan ja se itkee ja rutistaa äitiä :( Ida joutui olla tutkimuksissa sairaalassa kaksi yötä ja mä ravasin sitten sairaalan toisesta päästä toiseen päähän sen kaksi päivää. Mitään syytä ei kuitenkaan puklailulle löytynyt ja se loppuikin aika lailla heti noiden tutkimusten jälkeen. Johtui ilmeisesti korvikemaidosta, koska tavalliseen maitoon siirryttyä, ei enää ollut ton asian kanssa mitään ongelmia.

Ida-Maria pääsi tutkimusten jälkeen äidin ja pikkuveljen luo :)

Nonni, oliskohan siinä nyt sitten ne tärkeimmät. Sainhan mä tämän tehtyä vihdoin ja viimein, vaikka välillä meinas tehdä todella pahaa. Pitää muistaa, että vaikeat ajat on nyt takanapäin ja keskittyä omaan parantumiseen ja siihen, että saan olla vielä se hyvä äiti omille, rakkaille lapsilleni, mikä on mun hartain toive <3



11 kommenttia:

  1. Kauhea toi eka synnytys! :o Onneks toinen oli sitten helpompi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se oli aika kauhee kokemus, voin sanoa! :/

      Poista
  2. mulla Eka synnytys oli tosi helppo (vaikka jouduinkin suoraan sanottuna "ompelimoon" :Dponnistusvaihe 5min ). Lääkkeilä kans käynnistettiin ja 4h niin poika oli syntynyt.
    Toinen synnytys oli avautumis vaiheeltaan helpompi, kun tiesi vähän mikä on edessä. Poika kun oli tuloilla niin lääkäri totes että tulee pylly edellä! Jesus mikä tunne siinä kuule tuli!! Noh hyvin mahtu tulemaan, eikä tikin tikkiä tullut. Vaikka ponnistusvaihekin kesti vaan 4min :) On nuo omat lapset vaan niin ihania <3 :) Ja nostan kyllä peukut että oot 2lasta noin pienen ajan sisällä kantanu ja hoitanu :)Ite halusin kans toisen lyhyellä välillä, mutta se "venyi" kuitenkin tonne 1v7kk :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jestas, kun oot ollu nopee :D Hyi, varmasti tuli kauhee tunne, kun kuuli ton, että on pylly edellä tulos :/ Ei mullakaan onneks paikat kauheesti revennyt, vaikka jouduttiin imukuppiakin käyttää, kyllä sinne tikkejä laitettiin, mutta en muista paljonko. Ihan normaalilta toi alapää nykyään näyttää :D

      Poista
  3. Ihana teksti, tosi rakastava! :) Ja tsemppiä taas kaikkeen. ;)

    VastaaPoista
  4. Tosi ihana postaus! :)

    Mä muistan kans kun multa tuli synnytyspäivänä verta ja olin ihan paniikissa :s
    Oot kyllä tosi hienosti selviytynyt kaikesta, ite en tiedä miten olisin jaksanu taas raskauden ja synnytyksen ja toisen vauvan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)
      Hyi hemmetti, kyllä mä niin säikähdin, varsinkin kun sitä verta tuli niin paljon :/
      Kyllähän toi raskasta aikaa oli, en yhtään sitä yritäkkään kieltää!

      Poista

Kommenttisi ilahduttaa :)